torstai 23. huhtikuuta 2015

saako tunteet näkyä?

Saako tunteita näyttää? Työpaikalla?
En tarkoita hillitöntä raivoa tai huutamista. Mutta saako pettymys näkyä kasvoilta? Entäpä ilo? 
Saako iloita onnistumisesta niin että se näkyy ulospäin, tehdä hyppyläpsyjä käytävällä ja puolihillitysti kiljahtaa "jahuu"? Vai pitääkö hymyillä itsekseen ja kätkeä jättimäinen riemu syvälle sisään?
Flickr Creative Commons by Jason Meredith
Töissä ollaan kuitenkin pitkä päivä, ja siellä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Välillä iloisia juttuja ja välillä vuoren kokoisia turhautumisia. Onko tunteiden näyttäminen heikkoutta? Onko uskottavampi kun pitää ilmeet ja eleet itsellään? Eleettömästi? Joiltakin se onnistuu, toisilta ei. Elämä, myös työelämä, on yllätyksellistä. Tunne on tunne, se menee ohi... ajan kanssa. Harmit ja tuskat, ilot ja riemut. Motivaation romahtamiset ja takaisin rakentamiset.  
Flickr Creative Commons by Moyan Brenn
Ja miksikö tätä mietin. No kun tämän viikon aikana on tullut varmasti nähtyä ja koettua kaikki tunteet. Siis kaikki. Ihan kaikkivoipaisesta hybriksestä, syvimmästä syvimpään petymykseen ja harmiin. Ja takaisin ylös.
Työ+elämä=työelmä. Myötäeläminen ja toisten huomioiminen niin isoissa kuin pienissä asioissa on tärkeää töissä. Niille, jotka reagoi hillitysti, ja niille joiden tunteet näkyvät kauaksi. Välittävä työyhteisö on voimavara kaikille.
Flickr Creative Commons by Holly Occhipinti

6 kommenttia:

  1. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tunteet saavat näkyä - enkä itse edes jaksaisi pitää yllä minkäänlaista eleettömyyden tai tunteettomuuden illuusiota, koska olen päinvastoin tosi vahvasti tunteen kautta elävä. Se ei silti tarkoita sitä, että saa käyttäytyä huonosti muita kohtaan tai kiukutella niin pahasti, että ihmiset ympärillä kärsivät (etenkään esimiehenä!), mutta tunteiden kirjohan on vain inhimillistä.

    Olen itse töissä ja johtajana aika lailla oma itseni, ja näytän kyllä jonkin verran harmistumistani tai pettymystäni - ja aina isosti iloni, riemuni ja onnistumisen hyvät fiilikset. Koen, että aidolta tuntuvat ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä, ja haluaisin itsekin olla sellainen; siksi myönnän myös sen, että olen epäonnistunut tai että joku harmittaa, ja toivon että muutkin "uskaltaisivat" tehdä saman - ja myös saisivat työyhteisöltä vaikeisiin tilanteisiin tukea, jos sitä tarvitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, huono käytös ei kuulu työpaikalle, eikä toisten loukkaaminen. Ilot ja harmit pitää voida mun mielestä näyttää...edes pienesti.
      Toisten onnistumisen ja ilon vähättely on tosi kurjaa... se syö kyllä motivaatiota. (Sitäkin on joskus tullut nähtyä)

      Poista
  2. Ihminen viettää merkittävän osan elämästään töissä. Jos koko sen ajan pitäisi padota tunteensa, lopputulos olisi jotain pelottavaa. Mielestäni parhaimmat johtajatkin nykyään osaavat näyttää tunteensa - ovat kokonaisia ihmisiä, tunteineen kaikkineen. He ovat inhimillisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inhimmillisyys ja normaali käytös kuuluu ehdottomasti työpaikalle. Tunteiden kautta rakennetaan kuitenkin yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaikkia tunteita ei tietekään voi näyttää töissä täysillä, mutta kyllähän esimerkiksi huono fiilis näkyy jo "naamasta". Omalle tiimille olen kyllä kertonut jo palaverin alkuun, jos on huono fiilis...silloin ei ainakaan kenenkään tarvitse arvailla, että mistä johtuu. Ja saman teen tietenkin silloin jos on jotain iloista! :)

      Poista
  3. Riippuu mielestäni työporukasta; kuka kestää kenenkin tunteenpurkaukset?
    Ainakin omalla työpaikalla ja porukassa voi näyttää tunteensa. Mikä on hyvä asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Joku työporukka on "turvallisempi" kuin toinen.
      Tunteenpurkaus on kovin "voimakas" sana.... spontaanisti tulee mieleen huutaminen. Vaikka oikeastihan tunteenpurkaus voi olla myös positiivinen juttu :)
      Olen huomannut, että nimenomaan tunteiden kautta työporukat useimmiten hitsautuu yhteen.

      Poista